Elämä, elokuvat ja koko maailma näyttää omanlaiseltaan kun niitä katselee kinkyyden silmälasien läpi. Vuorossa vuonna 2018 julkaistu Piercing ja Suden näkökulma.
Teksti ja arvio: Susi
https://www.imdb.com/title/tt6516314/
(Nicolas Pesce, 2018)
Piercing on psykologinen trilleri/ kauhuelokuva joka sisältää hyvinkin aidonnäköistä väkivaltaa, eli ei välttämättä sovi herkimmille katsojille. Veri- ja kauhufriikit kyllä saavat pieniä orkkuja läpi elokuvan. Mie ainaki sain.
Mitä tapahtuu kun nuori murhanhimoinen perheenisä kohtaa itsetuhoisen S/M-orientoituneen prostituoidun? No hemmetin hieno ja perverssi elokuvahan sitten tapahtuu. Reed on pienen vauvan isä, hänellä on kaunis vaimo ja kaikki kunnossa. Paitsi että hänellä on pakkomielle pistää joku hengiltä. Hän suunnittelee murhan ja ”työmatkalla” kutsuu hotelliinsa prostituoidun jonka aikoo tappaa. Paikalle saapuu Jackie, joka itsetuhoisuudellaan sotkee hyvin harjoitellun suunnitelman.
Kuvauksessa liikutaan jatkuvasti toden ja mielikuvituksen rajamailla joka erinomaisesti jättää tilaa omille tulkinnoille ja saumattomasti mukaan ujutetulle mustaakin mustemmalle huumorille. Käsikirjoitus ei kuitenkaan ole sekava, vaan kohtaukset on eroteltu hyvin taitavasti, selkeästi ja audiovisuaalisena mahtavuutena. Tulkinnanvaraisuutta esiintyy eniten henkilöiden dialogissa jossa halut ja toiveet sotkeutuvat ja todellisuus hämärtyy.
Elokuva ei varsinaisesti käsittele BDSMää vaikka siihen usein viitataankin ja pervona harrastajana on tietenkin vaikeaa katsoa elokuvaa ns. taviksen silmin. Ehkä liiankin helposti tulee ohitettua viittaukset seksuaalisuuden ja/tai BDSMmän likaiseksi miellettyyn kierouteen ja lapsena koettuun hyväksikäyttöön. Tosin harrastaja helposti näkee itsenkieltämisen seurauksena murhanhimon jota Reed kokee kuin myös Jackien halun satuttaa itseään. Taas pervona harrastajana se ihana viesti jonka rivien välistä luen on se että olkaatten pervoja yhdessä ja siten tasapainoisia ihmisiä. Jokainen tulkitkoon viestinsä omalla tavallaan, omaa sisäistä ääntään kunnioittaen. Loppukohtaus nimittäin antaa olettaa että tässä voisi olla kauniin ystävyyden alku. Tai sitten voi vaan laittaa aivot narikkaan ja katsoa sen kuin se olisi tuntikakskytminuuttinen CNC-leikki, sekin nimittäin toimii.
Jos jätetään syvemmät analyysit sikseen niin elokuva on täysi kymppi; aivan ensimmäisenä korviin kilahtaa aivan loistava ääniraita jossa musiikki ja foley-äänet täydentävät tunnelmaa viemättä silti huomiota. Kuvauksella ja ohjauksella on saatu aikaan sellainen minimalistinen visuaalinen ihmemaa jota on pakko tuijottaa jopa lopputekstien loppuun saakka. Roolitus on juuri niin hämmentävän hyvä kuin käsikirjoituskin, eli elokuvan nähtyään ei rooleihin ketään muuta voisi kuvitellakaan.
Nippelitietona semmonen että elokuvan retro-ilme ei ole pelkästään retroa, vaan osin saavutettu aidoilla -70 ja -80-luvun designertuotteilla sekä musiikilla josta osa on jo kuultu saman aikakauden italoelokuvan helmissä.
Piercingin pervouspisteet 5/5
Onkos kukaan muuten lukenu tuota Murakamin alkuperäisteosta? Ymmärtääkseni sitä ei ole suomennettu, mutta englanninkielinen versio Piercing on markkinoilla suomessakin. Ite en oo vielä tohtinu, mutta pakkohan se on jossain välissä lukea.