”Mistä ei tule mitään, armas vaimoni?” herra Kukkonen kysyi arasti ja mietti eivätkö hänen pakaransa olleet punehtuneet riittävästi, vai oliko rouva huomannut sen minkä hän itsekin, että viidenkympin lähestyessä ei sama PVC-mekko enää istunutkaan yhtä nätisti kuin ennen hänen päällään. Herra Kukkonen kirjoitti ohimolohkoonsa muistiin, että aloittaisi lenkkeilyn heti seuraavalla viikolla uudestaan.

”Tästä”, parkaisi rouva Kukkonen ja huitoi avuttoman oloisesti käsillään ilmaa. ”Tästä mistään. Minä en enää halua alistua tällaiseen.” Viimeisen lauseen hän sanoi painokkaammin, uutta voimaa äänessään. ”Vaimo kulta”, aloitti herra Kukkonen varovasti, sillä rottinkinen piiska oli edelleen rouvan käsien ulottuvilla. Hän kuitenkin hiljeni pian nähdessään armaansa ilmeen.

”Sinä”, rouva alkoi nyt voimakkaaseen sävyyn, ”kuvittelet etten minä tajua joutuvani alistumaan. Mutta juuri niin minä teen, aivan täsmälleen niin.” Rouvan kasvoilla oli hyvin päättäväinen ilme – sellainen joka kertoi hänen päättäneen olla pahalla päällä, eikä asialle voinut koskaan yhtikäs mitään. Siispä herra Kukkonen ymmärsi, ettei ollut viisasta väittää vastaan.

Rouva sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, kun valmistautuakseen edessä olevaan koitokseen. Sitten hän räväytti tuuhearipsiset silmänsä auki luoden dramaattisen vaikutelman. ”Sinä et ole koskaan ymmärtänyt kuinka yhteiskunta riistää naista”, rouva aloitti herkäksi naamioituun vaaralliseen sävyyn. ”Tiukkoja nahkahameita, mustia korsetteja, korkokenkiä... sitä minä olen sinulle. Alennun pukeutumaan sinua varten ja tyydyttämään halujasi piiskallani.” Herra katsoi lattialta vaikeana. Hän ei tiennyt miten tähän tulisi vastata ja tyytyi silottelemaan mustan mekkonsa helmaa nylonsukkiensa päälle.

”Minä tietenkin olen jo käsittänyt miten asia on.” Rouva käveli hitain askelin sekä edes, että takaisin, makuuhuoneen parkettilattiaa pitkin ja jatkoi monologiaan. ”Kultaseni, sinä olet tehnyt minusta narrin. Kyllä, niin olet tehnyt”, rouva sanoi ja nyökkäsi syvään kumoten olettamansa äänettömän vastalauseen. ”Sinä olet halunnut tulla sidotuksi, joten olen sitonut sinut kiinni. Olet kaivannut piiskaa, ja minä”, rouva nosti vasemman kätensä rintakehäänsä kiinni, ”olen ruoskinut sinut juoville ja mustelmille. Sinä”, nyt heristäen syyttävää sormea, ”olet tahtonut tulla lukituksi siveysvyöhön ja senkin minä olen sinulle tehnyt. Kaiken olen antanut mitä olet tahtonut, ja miksi?”

Herra Kukkonen oli pahoillaan, että oli saanut vaimonsa tuntemaan näin. ”Rakas”, hän aloitti varovasti, ”kyllähän minä mielelläni teen mitä sinä vain tahdot.” Hän yritti kasvoilleen niin ymmärtäväistä ja lempeää katsetta kuin mahdollista. ”Hmph”, tuhahti rouva. ”Tietenkin tekisit, sillä siitähän sinä nautintosi saat että sinua komennellaan”, hän sähisi myrkyllisimmällä äänellään. ”Sillähän sinä luulet minua naruttavasi.” Rouva hymyili kierolla tavalla sanoakseen, ettei miehen vanha juoni enää tepsinyt. ”Ja entä sitten se, että sinulla on aina mekko päällä kun otat niitä komentoja ja rankaisuja vastaan? Mikä juttu siinä on?” hän aloitti taas uhkaavasti. ”Onko sinusta niin, että vain hame päällä olevaa voi rangaista? Mitä? Pitääkö naiseudesta rangaista?”

Herra Kukkonen todellakin kyyristyi alemmaksi nyt, sillä niin kovaa hänen vaimonsa oli alkanut sähistä ja tiuskia, mistä rouva vain innostui enemmän pauhaamaan. ”Ja sitten kaiken kukkuraksi, minun pitäisi kantaa kova määrä vastuuta siitä että sinä tahdot kontata lattialla ja nuolla saappaani vartta. Ihan kuin minä olisin sinut siihen pakottanut ja sen tähden vastuussa. Minun pitäisi osata kaikki temput ja kujeet ja keksiä millä sinua viihdyttää. Sinä voit vain passiivisena ottaa vastaan, laiskako olet vai mikä? Tiedätkö, minä en enää jaksa piiskata sinua kuin olisit tomuinen matto. Luuletko että meillä on siivouspäivä joka päivä? Piiskaa itse itsesi, mokoma!”

Rouva kääntyi kannoillaan ja marssi huoneesta ulos dramaattisin elkein. Herra Kukkonen kuuli hienoisen niiskauksen oven sulkeuduttua, mutta hän ei uskaltanut saman tien mennä vaimonsa perään. Hän istui sängyn reunalle ja mietti ja tuumi. Jotakin olisi tehtävä. Hän ei ollut ollenkaan huomioinut puolisonsa tunteita tähän saakka ja tunsi olonsa kammottavan kurjaksi. Asioihin tulisi nyt muutos. Herra Kukkonen istui mietteissään vielä joitakin hetkiä. Lopulta hän oli kerännyt riittävästi rohkeutta astuakseen olohuoneen puolelle, missä rouva istui sohvalla katsoen TV:tä ja syöden suklaakonvehteja.

”Rakas”, hän lähestyi hiljaisin askelin vaimoaan, ”minä mietin sitä mitä sanoit. Olet aivan oikeassa.” Rouva kääntyi ja arvioi hetken epäuskoisena siippansa sanoja, mutta antoi tämän jatkaa. ”Olen alistanut sinua haluillani aivan tarpeeksi kauan. Kyllä, aivan tarpeeksi kauan”, hän nyökkäsi vahvistukseksi syvään, vaikkei uskonutkaan että rouva olisi eri mieltä asiasta. ”Tästä lähtien tehdään niin, että sinä saat alistaa minua. Minä en edes yritä muuta kuin nöyrtyä kohtalooni.”

Rouva taputteli kuivaa silmäkulmaansa nenäliinaan ja hetken harkittuaan sanoi: ”Oikeassa olet. Tästä lähtien asiat tehdään oikealla tavalla.” Herra Kukkonen päästi pienen tyytyväisen hymyn. ”Mutta, nyt saat rangaistuksen siitä miten tuhma poika olet ollut. Tuhma!” Rouvan tiukka ilme oli palannut, vaikkakin sen takana oli nyt jotain lämmintä. Herra Kukkonen sipsutti sievästi korkokengillään takaisin makuuhuoneen puolelle ja kävi maahan kontilleen siihen, mihin rannekahleet sai kätevästi kiinnitettyä sängyn jalkopäähän. Rouva otti taipuisan vitsan käteensä ja jatkoi viirukuvion vihtomista miehensä pakaroihin. Välillä hän vilkaisi itseään peilistä, ja ihaili uhkeita muotojaan ja sitä, kuinka nahkainen korsetti niitä korosti. Herra Kukkonen oli myös tyytyväinen, ja tiesi, ettei enää koskaan antaisi vaimonsa tuntea pahaa mieltä hänen takiaan. Näin he elivät onnellisina ja pervoina elämänsä loppuun saakka.