Yöportieeri (Il portiere di notte/The Night Porter, 1974, Liliana Cavani) on psykologinen draama, jonka keskiössä on kielletty sadomasokistinen rakkaussuhde entisen SS-upseerin ja keskitysleiriltä selviytyneen naisen välillä.
Eletään vuotta 1957 Wienissä, jossa natsiupseeri toimii hotellin yöportieerina uudella nimellä Max. Hotelliin majoittuvat maineikas kapellimestari ja hänen vaimonsa Lucia, joka on ollut vankina Maxin johtamalla keskitysleirillä. Yllättävän ja täysin sattumanvaraisen kohtaamisen myötä muistot keskitysleiriltä tulvivat molempien mieleen. Näistä takaumista alkaa käydä ilmi, että vaikka parin suhde on alkanut vartijan ja vangin välisestä hyväksikäyttötilanteesta, kyseessä on lopulta ollut ihan aito sadomasokistinen rakkaussuhde. Max ja Lucia aloittavat suhteen uudestaan, mutta Maxin natsitoverit haluavat hoitaa Lucian päiviltä pelätessään sotarikostensa paljastumista.
Pervolle katselijalle elokuva avautuu epäilemättä huomattavasti paremmin kuin tavikselle. Tunnistamme varmasti vaniljakansalaista helpommin ekshibbarin, voyeristin, sadistin ja brättäilevän, rangaistusta kinuavan alistujan – puhumattakaan siitä tosiasiasta, että Lucia vapaaehtoisesti haluaa taipua sadistisen Maxin valtaan. Ohjaaja/käsikirjoittaja Cavani on selkeästi varustautunut BDSM-teeman käsittelyyn syvemmin kuin pikaisella pornofliksillä käsikirjoitusta rustatessaan, niin kauniisti, hienovaraisesti ja tyylikkäästi hän hahmojensa kautta eri konnotaatioita tuo esiin. Esimerkiksi elokuvan alussa Max rankaisee ystäväänsä kieltäytymällä antamasta tälle vettä särkylääkkeiden kanssa. Maxin natsitoverit puolestaan suhtautuvat ketjulla kahlehdittuun Luciaan kylmän rauhallisesti ja jopa arkisesti, kun taas rakkaussuhdetta he eivät ymmärrä, vaan pitävät puhtaana sattumana että Lucia on ainoa leiriltä selvinnyt.
Elokuva on ensisijaisesti Maxin tarina, ja hänen ihmissuhteitaan kuvitetaan ja sanoitetaan Luciaa enemmän. Niistä käy ilmi paitsi Maxin sadistinen luonne ja kontrollintarve, myös voyeristinen ja hoivaava puoli. Lucian kuvailua ei voi todellakaan väheksyä, vaikka tämän sisäiset ristiriidat jäävät sanattomiksi. Pelko, ahdistus ja syyllisyys selkeästi raastavat Luciaa, mutta hyväksyessään kaipuunsa tulla satutetuksi ja hoivatuksi hän vapautuu, ja heittäytyy suhteeseen koko mielellään ja ruumiillaan.
Ymmärtääkseni ilmestyttyään elokuvaa moitittiin erityisesti natsiteemastaan, ja vaikka Yöportieeri on sittemmin muodostunut kulttiklassikoksi, se sai aikanaan murska-arvostelut. Ehkä nykypäivänä holokaustin haavat ovat sen verran arpeutuneet, että tätä kiellettyä rakkautta voi käsitellä laajempana yhteiskuntakritiikkinä. Koska teemana ovat vertaiset jotka suhdetta eivät hyväksy, peruspervon mielessä käännytään melko vaivattomasti siihen, kuinka kinkyyden julkista esittämistä joutuu pohtimaan; hylkäävätkö ystävät ja perhe, pidetäänkö minua sairaana, kuinka paljon joudun ja olen valmis selittämään omia henkilökohtaisia mieltymyksiäni?
Onneksi ennen oli ennen ja nyt on nytten, eli kaikki voivat varauksetta nauttia tästä hienosta pätkästä. Käsikirjoitus toimii kuin junan vessa, ohjaus on erinomainen, kuvaus kaunista tai raakaa tarpeen mukaan ja roolitus hemmetin hyvä. Erityisen nappiin on Charlotte Ramplingin työ Luciana.
Vielä semmoi nippelitieto, että kun Rampling palkittiin elämäntyöstään Berliinin elokuvajuhlilla 2019, hän valitsi esitettäväksi työkseen juuri Yöportieerin.
Yöportieerin pervouspisteet: 4/5
– Suvi