Kansalaiset, medborgare! Nyt se on viimeinkin täytetty toteen.
On julkaistu kinkyyttä käsittelevä kotimainen romaani, joka on myös kaunokirjallisesti ansiokas.
Kaj Korkea-Ahon Punainen huone (Röda rummet) on sulaa lukunautintoa ensisivuilta alkaen. Korkea-ahon kieli- ja tilannekuvat ovat riemastuttavan tarkkanäköisiä, ja synkkiinkin hetkiin kietoutuu paikoin jopa Antti Holmamaista kujeilua. Hyvän maun rajoilla ei kuitenkaan keikuta hetkeäkään: Korkea-ahon kerronta on hallittua ja tyylikästä, mutta silti kaiken aikaa äärimmäisen kokemuslähtöistä.
Erityisen kiehtovaa on, miten syvällisesti kirjassa analysoidaan kinkyyttä jo ennen kuin fetisismin ja sadomasokismin kanssa ollaan tarinassa lyöty edes kättäpäivää. Korkea-aho ei tyydy kertomaan kinkyydestä hahmojensa ominaisuutena jonkinlaisina tapausesimerkkeinä, vaan toden totta syväluotaa koko ihmisyyttä hetkeksikään herpaantumatta kinkystä positiosta.
Eikö ihminen juuri turhautumisen ja kivun hetkinä saa otteen syvimmistä tunteistaan?

Tarinan päähenkilö on toksisesta parisuhteesta perheensä nurkissa toipuva orkesterimuusikko, joka on onnistunut jossain vaiheessa julkaisemaan pari kirjaa. Uusi suunta elämälle pitäisi saada, mutta ote lipsuu eikä edes kämpän hankkiminen ota onnistuakseen. Viinipäissään tulee laitettua lehteen asunnonhakuilmoitus, luvaten kirjoittaa kirja vastineeksi järjellisen hintaisesta omistusasunnosta, jonka ikkunasta ei näkyisi kusevia ihmisiä. Kuinka ollakaan, ilmoitukseen lopulta vastataan. Näin päädytään Aimo-nimisen miehen kautta ihmismielen syövereihin kuin tulppa olisi vedetty kylpyammeesta.
Ihmiset, joiden annamme tulla lähelle. He paljastavat meidät. Se, mitä me annamme heidän tehdä meille.
Teoksen temaattinen häränsilmä on kaiken läpäisevässä tarpeessa alistua. Sitäpä kuvataankin sitten niin erinomaisen osuvasti, ettei meikäläisen kannata enää omin sanoin yrittääkään keissistä kertoa.
Moni asia viittaa siihen, että se on ihmisen perustavanlaatuisin luonteenpiirre, se että hän nauttii saadessaan alistua. Uskonto on melkein selvin todiste siitä, eikö olekin houkuttelevan rienaava mutta myös kaunis ajatus, että halu rukoilla Jumalaa ja se uskonnollinen ekstaasi, joka todistettavasti on saavutettavissa, pohjaavat niin yksinkertaiseen tarpeeseen? Ruumis palkitsee polvistuvan ihmisen sillä merkityksellisellä nautinnolla, jonka kokee kun toteuttaa oikeaa luontoaan.
Me nautimme kun voimme luopua hallinnasta ja tulla johdatetuiksi, emmekä voi sille mitään. Jos kukaan ei kontrolloi meitä, olemme saippuakuplia jotka leijuvat ympäriinsä maailmankaikkeudessa.
Vaikka Punainen huone tyhjentää monin paikoin potin totaalisesti, se jättää lukijalleen myös herkullista pureskeltavaa. Mikäli alistumisen tarve on ihmisessä pohjimmiltaan läpikotaista, miten siihen asemoituu tarve hallita? Entä milloin vapaaehtoisesti luovutetun vallan käytöstä tulee väkivaltaa, ja voiko alistuminen ajautua kaikessa autuudessaan ahneudeksi?
Kinkyjen yhteiskunnalliseen asemaan otetaan kantaa siihenkin. Erityisen suorasanaisesti asiaan tartutaan Aimon kommentoidessa kutkuttavalla tavalla Touko Laaksosen kuvaston kinkyyttä sivuuttavaa reseptiota. Muihin seksuaalivähemmistöihin peilaamalla päästään niin ikään käsiksi kinkyyteen liittyvään syrjästäkatsomisen kokemukseen.
Sanoa, että Laaksonen oli homoseksuaali, on suunnilleen yhtä yksinkertaistavaa kuin sanoa, että Beethoven soitti pianoa.
Mutta minä en voi muuttaa juridista statustani ja ruveta jonkun omaisuudeksi, enhän?
Tämänkaltaisia täydellisiä täysosumia tulee teoksessa eteen tämän tästä. Näitä otteita pitäisi lukea megafoniin kaikissa kansanjuhlissa, joissa sateenkaariliput liehuvat.
Sanottava se silti on, että puolivälin jälkeen kirja menettää minusta hitusen nautinnollista otettaan. Kielellinen taiturointi jää vähemmälle, kun otetta aletaan kiristää mielestäni tarpeettomaan ahdistavuuteen asti, suomalaisista elokuvista tuttuun tapaan. Mitenkään levälleen loppu ei silti missään tapauksessa jää, vaan kokonaiskuva on kiehtova ja ehyt. Vaikka emme voi koskaan täysin hallita elämäämme, voimme sentään valita mille tai kenelle alistumme.
Usko komensi minut polvilleni kadulle ja säteili ylpeyttä, ja minäkin säteilin: siinä missä olisi pitänyt olla häpeää, oli pelkkää rauhaa ja turvallisuutta, eikä minua liikuttanut kun kamerat välähtelivät.
Selvää on, että teos on meille mitä merkittävin, ja ansaitsee paikkansa jokakinkyn kirjahyllyssä.
Lue myös:
Kaj Korkea-ahon haastattelu QX:ssä (Kannattaa ehdottomasti lukea! Loistavia, vahvoja kannanottoja kirjailijalta.)
Helsingin Sanomien kirja-arvostelu
Voit kommentoida tätä artikkelia alla olevan lomakkeen avulla. Sinua pyydetään antamaan nimimerkki ja sähköpostiosoite. Sähköpostiosoitetta ei julkaista muille lukijoille. Antamasi nimimerkki julkaistaan. Kaikki kommentit moderoidaan ennen julkaisua.