On todella harvinaista kuulla kinkyihmisten puhuvan taipumuksistaan ilman erästä sanaa. Se sana on ”mutta”. Sitä ollaan kinkyjä, mutta ei sairaita. Halutaan satuttaa, mutta ei olla väkivaltaisia. Nautitaan alistumisesta, mutta kannatetaan ja toteutetaan arjessa feminismiä. Ollaan erilaisia kuin vaniljat, mutta silti ihan tavallisia ihmisiä.

Usein tuntuu myös siltä, että mutta-sanalla voi mitata, kuinka vahvasti kullekin ihmiselle –skenessä tai muutenkin – kinkyys on välttämätön osa identiteettiä. Lifestyle-kinkyt nimittäin käyttävät sitä aktiivisimmin: olen tätä, mutta en tuota. Olen elämäntapailija, joo, mutta en mikään kaksneljäseiska. Sadomasokisti, joo, mutta en siinä naurettavassa ”skenessä” mukana. Eikö olekin kätevää ja selkeää? Kyllä. Samalla se on myös äärimmäisen hyvä keino tehdä pesäeroa muihin. Ja usein myös tuntea itsensä muita paremmaksi.

On yksi ryhmä – tai pikemminkin joukko irrallisia ihmisiä – kinkypiirien sisällä, joka ei tuota sanaa samalla tavoin käytä. Tai jos käyttävät, niin uhkauksena: voit käyttää turvasanaa, mutta silloin tämä kaikki on pysyvästi ohi. Ehdottomuus ei tarvitse muttia ja sivulauseita.

Määrittyykö koko skene epävirallisine jäsenineen sittenkin sen kautta, mitä kukin meistä ei ole? Ehkä yhteisyytemme onkin sitä, että meillä on tarpeeksi paljon jaettuja eroja?

”Minä olen sadomasokisti. Mutta en sellainen sadomasokisti, jonka tarvitsee saada määrittelynsä ulkopuolelta.”

Kuva: Qumma